Olimme päättäneet karistaa kaupungin pölyt vihdoin taaksemme ja lähteä rantalomalle. Saulikin pääsi ensimmäistä kertaa nauttimaan Japanin suolaisesta merestä. Osaka se on merenrantakaupunkina varsin kehno: vesi on niin likaista, ettei uimaan viitsi mennä, mutta lämpötilat ovat niin korkeat, että tarvetta olisi.
Rantoja löytyisi vajaan parin tunnin junamatkan päästä, mutta päätimme luonnollisesti lähteä merta edemmäs kalaan. Kohti maailman pohjoisinta koralliriuttaa!
Päädyimme Honshu-pääsaaren eteläisimpään kärkeen, pikkukaupunkiin nimeltään Kushimoto 串本. Vajaan viiden tunnin junailu ja etenkin pirun kalliin Super Kuroshio ｽｰﾊﾟｰくろしお -pikajunan käyttö vaati veronsa. Uskomaton hytkytys, tunkkainen sisäilma, armoton kuumuus ja takana istuvan papan juustonaksujen tuoksu saivat Saulin kieltäytymään Ollin herkullisista paahdetuista manteleista. Junamatka tuntui pidemmältä kuin mitä junan nimi antoi odottaa.
Aseman turisti-infon mies oli hyvinkin avulias, ja hetken päästä koko reissun suunnitelma oli kristallinkirkkaana mielessämme. Ryokan-majoitus hoitui samalla, ja poistuimme käsissämme kartat, bussiaikataulut, esitteet ja kushimoto-pyyhkeet.
Ryokanin ystävällinen mummo tarjosi teet, jonka jälkeen pääsimme vapaina kiertämään kaupungin eteläisintä niemenkärkeä.
Viihtyistä satamakaupunki tämä. Taisimme olla taas paikan ainoat ulkomaalaisturistit.
Komeat olivat maisemat ja komea oli iltavalo.
Matkalla törmäsimme Shochu-automaattiin, josta emme ostaneet viinaksia viehkeästä mainospiirroksesta huolimatta.
Hooray, Honshun eteläisin kärki. Tästä kuvasta on turha etsiä kaukaisia saaria, koska niitä ei ole. Pelkkää merta horisonttiin asti. (Se röhnä siellä meressä on laiva)
Seikkailijoiden muotokuvan otti puolestamme gorillan lailla kiipeilevä kameramme.
Myös Ramppu pääsi poseeraamaan.
Kuten jo aiemmasta kuvasta käy ilmi, viimeisen aidan taakse vie salapolku.
Jyrkänteen kiipeämistä helpotti sinne jonkun paikallisen virittämä köysi, tai jäynä.
Köysiviritelmä pysyi kiinni ja alas päästiin ilman ongelmia.
Kallioita oli varsin helppo kiivetä... Tämä johti siihen, että tuli kiivettyä myös paikkoihin, joihin ei näillä kiipeilytaidoilla olisi kannattanut ehkä mennä.
Luolan sisältä näkymät olivat jylhät.
Ennen kuin ilta alkoi hämärtää, kiipesimme köysitetyn reitin takaisin. Tyytyväisinä ennakointiimme lähdimme tallustamaan niemenkärkeä takaisin kaupunkiin. Vastaan tuli paikka, joka kyltein merkattu eteläisimmäksi kärjeksi. Eteläinen kärkemme olikin ollut vain eteläisimmän niemen etelään osoittava lounaiskärki! No mitäs pienistä, siellä valekärjessä oli paremmat maisemat.
Paluumatka olikin pidempi kuin kuvittelimme. Ilta hämärtyi ja pimeni lopulta yli tunnin kestäneen paluuvaelluksemme aikana täysin. Onneksi rantatietä seuratessa ei voi eksyä.
Vihdoin kaupunkiin päästyämme oli nälkä asianmukainen. Pikkukaupungin pikkuinen kuppila tarjosi olutta ja oivallista paikallista kalaruokaa. Ainoina asiakkaina saimme lopulta ihmetelväviksemme paikan töpöhäntäkissoille syntyneen pentulauman.
Oranssi kaveri olisi mielellään lähtenyt mukaan, ja olisi annetukin, mutta meidän oli pakko kieltäytyä tarjouksesta ja palata ryokanille ilman kisuleita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti