Nozakin temppelin pitkät portaat heti kärkeen. Ei tunnu missään!
Japanin reissu alkoi temppelikäynnillä, jota ennen tietenkin pestään kädet.
Kolikko laariin, jumalien herätys kilkuttimella, toivomus. Tuttu kaava toimii aina.
Päädyimme ihastelemaan jo aimmin blogissa näytettyä näkymää*, tällä kertaa auringon valossa ja ilman olutta ryystävää jengiä.
(*3. huhtikuuta 2008: Nozakin Hanami)
Perhosella oli oivallinen suojaväri tässä valossa.
Temppelialueen yläpuolelta löytyi vielä lisää symboleita.
Temppelin toiselta puolelta avautuva näkymä. "Hei, tuollahan näkyy meidän yliopisto!" Tässä vaiheessa jo yhden vuoren aamupäivällä valloittanut Olli liittyi seuraamme tekemään lisää valloituksia.
Vuoren huipulle vei monenmoisia lenkkeilyreittejä, mutta kuljimme Raulin johdolla omia teitämme. Kapea polku oli kuitenkin varustettu turvanaruilla, joista saisi kiinni, jos lähtisi tästä tuonne kaupungin suuntaan valumaan.
Huipulta ei luonnollisestikaan enää erotettu kaupunkia puilta. Mikäs sen parempaa.
Lähdimme laskeutumaan vaihtoehtoista reittiä alaspäin... Alamäkijuoksua!! Wihii!
Juoksu päättyi, kun yllättäen pöllähdimme vuorten keskellä olevaan patoaltaaseen.
Altaan reunalla oli mukava lepuuttaa jalkojaan viileässä vedessä, ja pysähtyä hetkeksi mietiskelemään. Tosiaan, eipä ole tämä sisarustiimi ollut samassa paikassa samaan aikaan sitten.. kukaan ei oikein muista milloin.
Reittien varrella oli siellä täällä kylttejä, joissa japanilaisen söpö kurre kieltää polttamasta metsää.
Pitäkää vuori siistinä -kyltti ei onnistunut tavoitteessaan moitteettomasti.
Joku oli käynyt kaatamassa kivet. Ehkäpä herra maanjäristys.
Ah, takaisin sivistyksen pariin.
Riippusilta houkutteli nuorallatanssijaa kokeilemaan, mutta koska oltiin lomalla, ei työasioita kuulunut ajatella.
Vauhdikkaasti lähti liikkeelle tämä seikkailu jo heti ensimmäisenä päivänä. Mitähän tästä vielä seuraa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti