Junaverkosto on tunnetusti kattava. Kotoisen Osakamme verkosto jatkuu suoraan Kiotoon asti, ja aikaakaan ei kulu juuri enempää kuin Osakan keskustaan halutessa (~1,5h). Kuten kuvasta näkyy, myös paikallisjunat ovat vauhdikkaita.
Sen suuremmin suunnittelematta ryntäsimme suin päin kohti tuntematonta. Otimme mukaamme vain listan paikoista, joita perulaisten kanssa ei oltu jostain syystä keretty käymään. Ensimmäiseksi eksyimme eräälle temppeli/puistoalueelle, joka ei ollut listassa, mutta sattui olemaan siinä rautatiepysäkin edessä.
Alue koostui typillisesti kokoelmasta rakennelmia, puita ja vesiaiheita. Nämä vedet kuhisivat tyypilliseen tapaansa karppeja, kaloista 'kauneimpia'. Nämä itseriittoiset uimarit ovat aina valmiita poseeraamaan kameralle.
Lehdet olivat päässeet suurin osin jo putoilemaan, ja saimmekin hyvää julistemateriaalia runsaasti.
Tästä japanilaisesta teehuoneesta voisi ottaa mallia vaikka suomalaiseen kesämökkirakentamiseen
Idyllinen siltarakenne oli omiaan poseerauskuvia varten.
Toinen silta
-----------------------------------------------------------------------------------------------
Futuristisuudestaan kuulu Kioton rautatieasema ansaitsi nopean vilkaisun.
Futurismin ja postmodernismin rajat räjäyttävä arkkitehtuuri hiveli aisteja. Ainakin ihmisiä oli runsain mitoin. Itse loikkasimme pikaisesti junaan.
-----------------------------------------------------------------------------------------------
Shinto-pyhäköistä kuuluisin lienee Fushimi-Inari, jota valppaat kiviset ketut vartioivat. Ennen alueelle astumista on kuitenkin hyvä pestä kätensä maallisesta liasta. Muovisten kauhojen seasta löytyi myös pari puista.
Alue koostuu kilometrien pituisesta vaellusreitistä, joka on reunustettu punaisilla torii-porteilla. Portin alittaminen merkitsee siirtymää pyhän ja arkisen välillä. Itse Markus Kajo kävi täällä ohjelmassaan pyörimässä ja korosti portteja olevan tuhansia.
Korostetaan vielä lisää. Osassa kohtaa näitä firmojen lahjoittamia rakennelmia oli jopa niin tiheään, ettei välistä juuri luontoa nähnyt. Itse reitti tosiaan vain jatkui ja haarautui ja jatkui...
Ei pystynyt tätä paljoutta pieni ihmismieli käsittelemään.
Näkyi sitä luontoakin ajoittain: Ihanaa bambumetsää ja säkenöivää ruskan loistoa.
Illan hämärtyessä näkymät ne vain paranivat. Valaistuksella oli saatu aikaan jopa dramaattisempi tunnelma kuin auringon valolla.
Tässä vaiheessa arvon lukijat siirtyvätkin maagiselle virtuaalivaellukselle syvien varjojen, punaisten porttien ja hämärien kulkijoiden maahan:
Syysilta puhaltaa viileän henkäyksen kulkijan kasvoille. Vain ihmisvoimin rakennetut lyhdyt taistelevat tummia, yhä syveneviä varjoja vastaan.
Matka jatkuu syvälle tumman metsän syvyyksiin. Vielä hetki sitten ympäröivän maailman näki selvästi. Korkean huipun viimassa maailma tuntui vielä kirkkaalta auringon säteiden lämmittäessä väsynyttä matkalaista.
Pimeyden keskeltä voi erottaa hämärään verhoutuneita hahmoja, jotka vaeltavat ääneti päättymättömässä labyrintissaan, tyhjät ilmeet kasvoillaan.
Yksi hahmo pakenee kaukaisuuteen, ääntäkään päästämättä. Syvää hiljaisuutta rikkoo vain syksyn viimeisten lehtien toivoton havina.
Tunnelin päästä kajastava kohtalon valo muistuttaa elämästä, joka nyt tuntuu kaukaiselta haaveelta ajatusten syvässä vuossa. Viimeiset päivänsäteet pakenevat kulkijan edeltä tavoittaakseen jo laskenutta aurinkoa. Pimeys laskeutuu maan ylle, kun viileä henkäys puhaltaa lyhtyjen viimeiset valot jättäen jäljelle vain näkymättömän, loputtoman labyrintin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti