Luotijunalla Tokioon

Ollin Saavuttua Japaniin oli suunnitelmat seuraavalle viikolle jo valmiina.

Kenneth Framptonin luennolle tarvittiin valokuvaajia, joten suomalaiset puoliammattilaiset olivat luonnollisesti mukana.

Menomatkat luotijunalla (nozomi, se nopein. Hooray!) kustannettiin yliopiston puolesta. Paluun jouduimme hoitamaan itse, mikä sopikin meille mainiosti sillä tahdoimme viettää enemmän aikaa kiehtovassa Metropolissa.

Suomesta tuotujen jälkiuunileipien viimeinen edustaja sai kunnian muuttua matkaeväiksi, ja näitä　sitten mutustettiin maisemien vilahdellessa ohitse kiihtyvällä vauhdilla.

Tätä harvinaista herkkua osaa suomalainen mies arvostaa.

Olihan sen shinkansen-kyyti tietenkin elämys, vaikka tämä kansallisen itsetunnon perusta haiskahti kyllä jo hivenen vanhahtavalta, ja tietenkin tervalta. Tupakkavaunussa huimasi ajoittain muukin kuin menopelin nopeus.

Matkaa jatkettiin Tokiossa paikallisjunalla.

Perillä meitä odotti tuttu härveli.

Kilpa-autot piti tuoda tännekin mainostamaan koulun autonrakennusosastoa.

Ennen luentoa saimme hetken tutustua paikkoihin ja neuvottelimme puoliammattilaisten tarkkuudella valokuvauskalustomme käytöstä.

Sauli asennettiin jalustan ja teleobjektiivien kanssa parvelle, josta hän haukansilmillään valitsi parhaat kuvauskulmat. Olli istutettiin eturiviin valovoimainen laajakulma vakaassa kädessään.
Tutut hiissarit tositoimissa.

Tiimi toimi kuin juurirasvattu höyryveturi ja tulokset olivat kuumaa kamaa..

Kuuluisa herra Kuma ihmeissään.

Oma professorimme Yamaguchi-sensei esittelee arvovieraat yleisölle

Itse herra Frampton vauhdissa. Luento oli asiapitoinen, kriittinen ja mielenkiintoinen...

"..tämäkin rakennus on aivan järjetön!"

...vaikka pieniltä teknisiltä ongelmilta ei voitu välttyä, tietokoneen näyttäessä itse valitsemiaan kuvia.

Lopuksi tarjolla oli arkkitehtien välistä paneelikeskustelua, joka jätti englantia osaamattomille kuuntelijoille varmaankin enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, kehnosta tulkkauksesta johtuen. Vieraammekin joutui välillä oikein ihmettelemään japanilaisten kollegojensa kysymysten tarkoituksia.

Yleisesti ottaen luento oli kuitenkin erinomainen ja jätti ainakin allekirjoittaneille ajateltavaa.

Tilaisuuden loputtua onnistuimme vaihtamaan muutaman sanan kuuluisuuden kanssa: "It's always good to be among Finns." Kenneth Framptonia ja Kengo Kumaa taksitolpalle saattaessaan Sauli kidnapattiin taksiin. Olli hoiti hommansa kunnialla ja lähti palauttamaan avaimia auditorioon. Suljetuista kännyköistä johtuen Saulin avunhuudot eivät kantautuneet kauas. Olli jäi siivoamaan paikat Saulin hurvitellessa Tokion ravintoloissa sankariarkkitehtien kera.

[olli]
Kun tavarat oli lastattu ja hommat hoidettu lähdimme kaljalle.

Muutaman Oluen jälkeen olikin aika etsiä sopiva kapseli johon kääriytyä heräämään seuraavaan päivään.

[sauli]
Niin siinä sitten kävi, että kun olin saanut herrasmiehet Framtonin ja Kuman pakattua taksiin, vaativat nämä astumaan myös autoon. Kerran kieltäydyttyäni hyppäsin kuitenkin mukaan, ja taksi löysi tiensä öisen Tokion läpi Roppongi Hillsin kapealle kadulle, jonka kapeista portaista nousimme pieneen salakapakkamaiseen ravintolaan. Eipä sitä olisi ulkoa ravintolaksi aavistanut.

Suttuisesta kuvasta voi ehkä erottaa kuuluisia hahmoja.

Maailmanluokan kuuluisuuksien keskellä sitten pääsin kuuntelemaan, kuinka "kunnon arkkitehti tietää aika ajoin vaihtaa vaimoaan nuorempaan". Taisi yhdellä jos toisella ollakin kolmas tai neljäs nainen rengastettuna.

Alkuilta sujui helposti englanniksi vääntäen, mutta Framptonin ja Kuman häipyessa aikaisin paikalta vaihtui kieli luonnollisesti japaniksi. Onneksi Suomi-kysymyksiin vastaaminen sujui jo ammattimaisella rutiinilla, joten keskustelu ei tuottanut vielä ongelmia.

Ilta jatkui viisihenkisellä poppoolla Yamaguchi-sensein johdolla lähistön Vodka-baariin, jossa nautin lasillisen japanilaista laatu-Whiskya, sekä naposteltavana tarjoiltuja rapeita suolaisia pikkukaloja (mmm... herkkua). Muu seurue oli jo vahvassa humalassa, eikä niiden syvällisestä arkkitehtuurilööperistä enää saanut mitään irti.

Ai niin. Kello oli jo pitkälle yli puolen yön, joten junat eivät tosiaan enää kulje. Onneksi kuski Jean-san (toinen vasemmalta, vieressä isänsä Takafuji) tarjosi kaikille kyydin sopivaan paikkaan.

Hienostoperheen mersu löytyi parkkipaikalta muiden vaatimattomien menopelien viereltä.

Jean heitti minut Shibuyaan, jossa päätin etsiytyä tuttuun kapselihotelliin yöksi. Itse matka Tokion keskellä aamuyöllä oli jo melkoinen elämys.

Kapselihotelli löytyi vanhasta muistista, ja kapistuksen kätevyys kävi jälleen ilmeiseksi viimeistään istahtaessani saunaosaston ofuroon. Kuin kotiin olisi saapunut.